Osallistuin viime viikolla kolmeen seminaariin. Kaksi niistä käsitteli Varsovan osapuolineuvotteluja ja kolmas ilmastolakia, jota Suomessa on nyt valmisteltu.
Ympäristöministeriön ja Ulkopoliittisen instituutin järjestämät seminaarit olivat erittäin avartavia ja auttoivat hahmottamaan entistä paremmin tulevien ilmastoneuvotteluiden lähtöasetelmia.
COP19- seminaarissa ympäristöministeri ja Varsovan neuvotteluissa Suomen valtuuskunnan puheenjohtajana toimiva Ville Niinistö nosti esiin ajankohtaisia aiheita neuvotteluissa. Jokainen maa tulisi saada mukaan tulevaan ilmastosopimukseen, joka olisi määrä saada aikaan vuonna 2015 Pariisissa. Nyt Varsovassa käytävien neuvotteluiden tärkein tulos olisi saada mailta selkeitä sitoumuksia, jotta uusi sopimus saadaan luotua laajana, sitovana ja riittävän kunnianhimoisena. Jos päästöt jatkuvat nykytahtia vielä vuosikymmenen, olemme jo epätoivoisia kahden asteen saavuttamisesta. Tilanne on siis erittäin vakava. Globaalien päästöjen on vähennyttävä puoleen vuoden 1990 tasosta vuoteen 2050 mennessä. Tämän tavoitteen saavuttamisen lisäksi on huomioitava ilmastonmuutokseen sopeutuminen; tiettyjä vaikutuksia ei voida enää estää, sillä merenpinta on jo noussut ja sään ääri-ilmiöt voimistuneet. Näistä eniten kärsiviä maita tulee tukea. Tätä aihetta on käsitellyt vahingot ja menetykset -aihealue ennenkin, mutta vasta nyt se on noussut yleiseen keskusteluun, kun monet maat ovat ilmaisseet huolensa ilmastonmuutoksen vaikutuksista heidän alueillaan. Länsi-Afrikassa on jo ilmastopakolaisuutta.
Jotta kattava ilmastosopimus saadaan aikaiseksi, tarvitaan kattava ilmastorahoitus. Tähän mennessä on luvattu 100 miljardia vuoteen 2020 mennessä. Vaikka luku kuulostaa suurelta, se on mitätön siihen nähden miten paljon tarvittaisiin. Jotkut puhuvat moninkertaisista summista. Pelkillä lupauksilla ei saada mitään konkretiaa, vaan varoja täytyy suunnata teknologian siirtoon, uusiutuvien energiavarojen tukemiseen ja yhdyskuntarakenteiden uudistamiseen. Pitkällä tähtäimellä nämä kuitenkin ovat meille kaikille taloudellisesti järkeviä ja kustannustehokkaita ratkaisuja, kun esimerkiksi joukkoliikenne on järjestetty mahdollisimman järkevästi.
Ulkopoliittisen instituutin seminaarissa käytiin läpi samoja aihealueita. Mitä voimme odottaa Varsovalta, kun suuret saastuttajat eivät osoita todellisen sitoutumisen merkkejä? UPIn tutkija Antto Vihma puhui minilateralismista ja totesi, että suurvaltojen tulee sopia päästöistä keskenään, jotta päästövähennykset todella saataisiin ripeästi toteutumaan. YK:n rooli nähdään usein jäykkänä ja hitaana, mutta toisaalta se mahdollistaa kaikkien toimijoiden läsnäolon, mikä on ensiarvoisen tärkeää. Jos Kiina ja USA sopivat päästöistä keskenään, kuka puhuu esimerkiksi tukitoimien puolesta? Lopputulos seminaarissa tulkintani mukaan oli se, että kaikenlaista - niin YK kuin bilateraalista - yhteistyötä tarvitaan.
Näitä kansainvälisiä tavoitteita tulee edistää myös kansallisella tasolla. Tästä hyvä esimerkki on Suomessa valmisteilla oleva ilmastolaki, jonka sidosryhmäseminaari oli torstaina. Seminaari oli sinänsä mielenkiintoinen, että ensimmäistä kertaa kaikki sidosryhmät olivat yhdessä koolla. Vuoden aikana käydyillä aamukahveilla oli kukin osapuoli tuonut omat toiveensa ja huolensa esiin lain valmistelua koskien. Itse olen edelleen huolissni siitä, että tulevaan puitelakiin ollaan kaavailemassa 10-20 vuoden suunnittelusykliä, mikä on ilmastonmuutoksen kannalta pitkä aika. Jos päästövähennyssuunnitelmat myös rakenteellisella tasolla sidottaisiin hallituskausiin, syntyisi todellinen poliittinen vastuu. Itsessään seminaarissa ei vielä ollut tietoa lain etenemisestä. Tätä kaikki osapuolet olisivat toivoneet, sillä olimme toiveemme jo kerran esittäneet. Pääasia kuitenkin on, että ilmastolaki on tulossa, ja miltei kaikki ovat jo ymmärtäneet että se on merkittävä askel suunnitelmallisemmalle ilmastopolitiikalle Suomessa.
Terkuin,
Hannele
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti