Varsovan jälkeen

Astuin eilen illalla Varsovan jalkapallostadionilta ulos viimeisen kerran, kovin ristiriitaisissa tunnelmissa. Juuri päättyneet neuvottelut eivät huokuneet kunnianhimoa ja suurta tahtoa taistella ilmastonmuutosta vastaan, lähinnä vastuunpakoilua.

Kunnianhimoa vesitettiin muuttamalla sitoumukset (commitment) päästötoimiksi (contribution). Aikatauluista väiteltiin aina loppuun asti. Lopulta päätettiin, että osapuolten tulee ilmoittaa toimistaan hyvissä ajoin, viimeistään 2015 alkupuolella. Euroopan Unioni linjasi Varsovaan tullessa, että kaikilta tulisi saada sitoumukset jo vuoden 2014 aikana. Surullinen tosiasia on, että kaikki maat eivät ole ollenkaan edes halukkaita antamaan minkäänlaisia lupauksia. Esimerkiksi Saudi Arabia totesi, että heidän ei tarvitse osallistua näihin talkoisiin sitoumuksilla. Teollisuusmaiden ja kehitysmaiden välinen jännite varjosti koko neuvotteluja.

Pettyneestä olotilasta huolimatta en kokenut lähteväni Varsovasta tyhjin käsin. Saimmehan trooppisten sademetsien suojelun ohjelman ja esimerkiksi sopeutumisrahasto sai yhteensä 100 miljoonaa dollaria. Lisäksi nuorten vaatima tulevien sukupolvien huomioiminen päätyi viimeiseen uutta sopimusta käsittelevään tekstiin. Kolumbian pääneuvottelija totesi, että voimme olla ylpeitä itsestämme, sillä se oli ainut asiakohta, jota kukaan ei vastustanut. Tämä vahvistaa käsitystäni siitä, että tulevaa ilmastosopimusta ei tule rakentaa ainoastaan riitoja aiheuttavien historiallisten lähtökohtien varaan. Viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana on jo nähty syyttelyä ja osoittelua, eikä se ole ollut erityisen tuloksellista.

Lisäksi loimme Varsovan deklaraation sukupolvien välisestä oikeudenmukaisuudesta ja ilmastonmuutoksesta (Warsaw Declaration on Intergenerational Equity and Climate Change) ja sen on allekirjoittanut yli 70 maata ja lisää allekirjoituksia tulee koko ajan.

Ilmastoneuvotteluiden läheltä seuraaminen opetti erittäin paljon maailmanpolitiikan kiemuroista. Kahden sadan omia etujaan ajavan toimijan välillä on mahdoton edes kuvitella nopeita ja progressiivisia päätöksiä tehtävän. Tämä on sääli, sillä ilmastonmuutoksen kohdalla ei ole ikuisuutta aikaa etsiä kompromisseja. Kaikilta tuntui unohtuvan konferenssin aikana, että emme suinkaan olleet siellä itsemme takia. On epäkunnioittavaa ajatella, että ainoastaan ihmisten tarpeilla on merkitystä. Viime kädessä luontomme hyvinvointi määrittelee mitä voimme edes elämältä pyytää.

En aio lannistua, vaan jatkaa eteenpäin entistä vahvempana. Loppupeleissä tärkeintä ei ole se, mitä ilmastoneuvotteluissa tehdään, vaan se mitä sieltä viedään kotiin. Jokaisen tulee asettaa kansallisiin toimijoihin muutospaineita. Nyt maiden tulee keskittyä kunnianhimoiseen ilmastopolitiikkaan, aluetason muutoksiin, uusiin energiaratkaisuihin, yhdyskuntarakenteiden kehittelyyn ja ilmastonmuutosta koskevan tietoisuuden lisäämiseen. Kuten Varsovassa usein toistettiin, ensin on tehtävä kotiläksynsä, jotta voi mennä seuraavalle tasolle.

Emme menettäneet toivoa ja intoa viime metreilläkään. :)

Hannele